Syksyllä 1979 esiteltiin viimeinen kokonaisuudessaan takavetoinen Corolla-sukupolvi, jonka 1.3-litraisesta versiosta käytettiin tunnusta KE70. Tämäkin Corolla kykeni säilyttämään aseman maailman ostetuimpana automallina yli 700 000 kappaleen vuosimyynnillään, vaikka lähes kaikki kilpailijat olivat jo etuvetoisia monikäyttöautoja. Tilankäytön tehokkuudessa Corolla oli kaukana näistä. Corollan perusmoottori oli 1290-kuutioinen työntötankokone, joka oli tehty vanhasta 1,2-litraisesta iskunpituutta pidentämällä. Toinen vaihtoehto, joka oli aluksi tarjolla vain coupe-malliin, oli Carinan 1,6-litrainen. Moottorien suurimpana ongelmana oli suuri kulutus. Alustassa oli tapahtunut kehitystä, kun lehtijousista oli päästy eroon ja ohjaus vaihdettu hammastankotyyppiseen. Ajo-ominaisuudet olivatkin ajanmukaiset. Meluttomuudessa Corolla edusti luokkansa kärkeä.  

Vuonna 1981 Corollaa uudistettiin hieman. Ulkonäössä muuttuivat maski ja valot sekä puskurit, jotka olivat nyt mustat ja aikaisempaa suuremmat. 1.3-litraisessa moottorissa oli nyt 65 hevosvoimaa ja kulutusta oli saatu hieman pudotettua. Vuonna 1982 myös Corolla sai diesel-moottorin, koska kilpailijoillakin sellainen oli. Laiska ja painava 1,8-litrainen ei kuitenkaan sopinut ominaisuuksiltaan Corollaan.

Kokonaisuutena tämä Corolla oli vanhoillisen valmistajan viimeinen yritys pyristellä perinteisin rakentein suosikkikokoluokassa. Vahvimpana kilpailuaseena oli luotettava maine. Etuvetoon Corolla siirtyi seuraavassa sukupolvessa syksyllä 1983, mutta vanhaa mallia myytiin sen rinnalla vielä kevääseen 1984 asti.