Ehkä tunnetuin maailman urheiluautovalmistajista on Italian ylpeys Ferrari, joka on perustettu heti toisen maailmansodan jälkeen. Ferrarin jouduttua talousvaikeuksiin Fiat tuli mukaan tehtaaseen vuonna 1969. Perustajan, Enzo Ferrarin kuoltua vuonna 1988 Fiat sai Ferrarin täysin itselleen. Ferrareissa ei kuitenkaan ole ollut mitään yhteistä Fiatien kanssa lukuunottamatta Dino-mallia. Fiatin aikakaudella Ferrari oli itse asiassa vahvempi kuin koskaan aikaisemmin.

Suurin osa Ferrari-malleista vielä 1970-luvun alussa etumoottorisia, mutta uudet mallit olivat pääosin keskimoottorisia urheiluautoja. Niiden rinnalla valmistuksessa oli myös nelipaikkaisia etumoottorisia malleja. Korit eivät olleet itsekantavia, vaan autot oli rakennettu putkikehikolle. Tämä teki helpoksi avomallien valmistuksen. Moottorit olivat 1960-luvulle saakka 12-sylinterisiä, mutta myöhemmin Ferrari laajensi valikoimaansa alaspäin. 

Ferrarin mallisto oli laaja, ja uusia malleja esiteltiin lähes vuosittain huolimatta siitä, että tehdas teki 1970-luvulla vain 1000 - 2000 autoa ja 1980-luvun alkupuolella runsaat 2000 autoa vuodessa. 1980-luvun loppupuolella valmistusmäärät nousivat lähes 4000:een. Tässä esiteltävien vakioautojen ohella tehdas valmisti myös kilpa-autoja.

Dino 246 GT  1969

Ferrari-malliston halvin 1970-luvulle tultaessa oli Dino 246, joka myös markkinoitiin Ferrari-nimen sijasta merkillä Dino. Mallimerkintä 246 tarkoitti 2,4-litraista 6-sylinteristä moottoria. Moottorin vääntö oli kapealla alueella ja aiheutti runsaan vaihtamistarpeen. Dinon kori oli yksi Pininfarinan tyylikkäimmistä luomuksista.  Tekniikassa oli yhtäläisyyksiä Fiat Dinon kanssa. Ferrari halusi käyttää Dinoa varten suunnittelemaansa moottoria Formula 2-luokassa, mutta sen tuotanto ei riittänyt vaadittuun tuotantomäärään. Niinpä moottorin valmisti Fiat, joka käytti sitä omassa Dino-mallissaan. Fiatin itsekantava kori oli kuitenkin täysin erilainen. Fiatin moottori oli edessä, kun taas Ferrari oli keskimoottorinen. Ferrarin kori oli aluksi alumiinia, mutta vuonna 1971 esitellyn avonaisen GTS:n esittelyn jälkeen terästä. Ferrari Dinoja valmistettiin vuosina 1968-73 runsaat 4000 kappaletta. 

Aito Ferrari puolestaan oli vuonna 1967 esitelty etumoottorinen 365 GTC/GTS. Mallinumeron mukaisesti yhden sylinterin tilavuus oli 365 cm³ ja 12 sylinterin tilavuudeksi tuli näin ollen 4390 cm³. Moottorissa oli vain yksi nokka-akseli sylinteririviä kohti ja kolme kaasutinta. Tehoa oli tarjolla 320 hv. Korimalli oli peräisin jo vanhemmasta 330 GT:stä. Mallisarjaan kuuluivat 2-paikkainen 365 GTC, sen cabriolet-malli 365 GTS.

Ferrari 365 GT 2+2  1967

Teknisesti 365 GTC:tä vastaava oli pitempi ja muotoilultaan erilainen 2+2-paikkainen 365 GT 2+2. Se oli sisarmalliaan hienostuneempi matkailuauto, jossa oli ensimmäisenä Ferrarina tehostettu ohjaus ja ilmastointi. Tyypillistä Ferraria olivat putkirunko, levyjarrut, erillisjousitus ja Pininfarinan muotoilu. Keväällä 1971 molemmat 365-mallisarjat korvattiin hyvästä myynnistään huolimatta lyhytaikaiseksi jääneellä 365GTC/4:llä. Se oli 2-paikkainen, mutta aikaisempaa GTC:tä pitempi. Teknisenä erona edeltäjiin oli vaihteiston sijainti edessä.

1970-luvulle tultaessa Ferrarin huippumalli oli vuonna 1968 vanhan 275-sarjan seuraajaksi esitelty Daytona 365 GTB/4. Se vastasi alustaltaan 365 GTC:tä, mutta oli sitä leveämpi ja huomattavasti modernimman näköinen. Ajovalot olivat aluksi pleksillä katetut, mutta vuodesta 1971 lähtien ylösnousevien luukkujen takana. Pininfarinan muotoileman puhdaslinjaisen korin valmisti Scaglietti. Tehoa 365 GT:stä tutussa moottorissa oli kuuden kaksoiskaasuttimen ja tuplanokka-akselien ansiosta 352 hv. Huippunopeudeksi luvattiin 280 km/h, mikä oli aikakautensa kovin lukema. Daytona oli muita Ferrareita ylellisemmin varustettu. Siinä oli mm. nahkaverhoilu ja sähkölasit. Daytonaa valmistettiin 1400 kappaletta, joista 165 oli Spidereitä (GTS/4).

Lamborghini oli kyseenalaistanut Ferrarin aseman johtavana urheiluautovalmistajana vuonna 1966 esitellyllä keskimoottorisella Miurallaan. Ferrarin vastausta saatiin odottaa Torinon autonäyttelyyn 1971, jolloin esiteltiin keskimoottorinen 365BB (Berlinetta Boxer). Mallin tuotanto tosin pääsi käyntiin vasta vuonna 1973. Kori oli Pininfarinan muotoilema. Moottorin tilavuus (4,4 litraa) oli sama kuin muissa 365-malleissa, vaikka moottori oli suunniteltu lähes kokonaan uudestaan. Painojakauman alentamiseksi moottori oli nyt kevytmetallirakenteinen boxer. Vaihdelaatikko sijaitsi moottorin alla. Tehoa tässä versiossa oli 380 hv. Huippunopeuden väitettiin olevan peräti 302 km/h eli 2 km/h enemmän kuin uudessa Lamborghini Countachissa. Ilmeisesti Ferrarin lukema oli kuitenkin vahvasti liioiteltu. Siitä huolimatta BB oli eräs 1970-luvun houkuttelevimmista urheiluautoista. Sarjaa valmistettiin yhteensä noin 2300 yksilöä.

Ferrari 365 GT4  1972

Pariisin autonäyttelyssä 1972 esiteltiin 2+2-paikkainen matkailuauto 365 GT4 aikaisemman 365 GTC/4:n seuraajaksi. Sen keula muistutti Daytonaa ja muutenkin Pininfarinan muotoilema ja valmistama kori oli selvästi edeltäjiään tuoreemman näköinen. Tekniikka oli vähäisin muutoksin peräisin GTC/4:stä. Varustelu oli aikaisempia Ferrareita runsaampi. Takaistuin oli kohtuullisen tilava, vaikka henkilöluvuksi ilmoitettiinkin 2+2. 

Syksyllä 1973 korvattiin aikaisemmat Dino-mallit Dino 308 GT4:llä, jossa oli V8-keskimoottori ja Bertonen muotoilema kori. Keskimoottorista huolimatta GT4-malleissa oli pienille lapsille soveltuva takaistuin. Akseliväli oli 20 cm aikaisempia Dinoja pidempi. Moottorina 308:ssa oli 2926 cm3:n V8 teholtaan 230 hevosvoimaa. Vain Italiassa vuodesta 1975 lähtien myydyssä 208:ssa oli 1991 cm3:n V8 ja 160 hevosvoimaa. GT4:t olivat ulkonäöltään melko tavanomaisia ja niistä puuttui Ferrarille tunnusomaiset jäähdytysaukot kyljistä. Alkuperäisen Dinon sulavista linjoista ei ollut jälkeäkään. Malli säilyi tuotannossa vuoteen 1980 asti. Mitäänsanomattomasta muotoilusta huolimatta mallia myytiin yli 4000 autoa.

Ferrari 308 GTS  1979

308 GT4:n ohella Dino-sarjaan pohjautui Pariisin autonäyttelyssä vuonna 1975 esitelty 308 GTB ja sen 1977 esitelty spider-versio 308 GTS. Moottori oli sama kuin 308 GT4:ssä, mutta kori oli Pininfarinan muotoilema ja akseliväli 20 cm lyhyempi. Auto oli siis kaksipaikkainen ja luonteeltaan sporttisempi. 308 GTB oli rakennettu Ferrarille tyypilliselle putkikehikolle. Ensimmäisissä 200 autossa kori oli lasikuitua, mutta myöhemmissä oli teräskori. Jousitusmukavuus oli tässä suhteessa arvostelua kohdannutta 308 GT4:ää parempi. Vuoden 1981 malleissa oli polttoaineensuihkutus ja teho laski 214 hevosvoimaan. Vuodelle 1981 esiteltiin myös Italian markkinoille tarkoitettu 208 GTS (155 hv). Mallisarjaa valmistettiin vuoteen 1989 mennessä peräti 19 600 kappaletta mukaan lukien 328-mallit.

Syksyllä 1976 tuotantoon tullut Ferrari 400 oli 365 GT4:n edelleenkehitetty seuraaja ja näin ollen loistelias nelipaikkainen porrasperäinen matkailuauto. Siinä oli uusi 4823 cm3:n V12-moottori (315 hv) ja useimmissa autoissa automaattivaihteisto, joka oli ensimmäistä kertaa tarjolla Ferrariin. Kulutus oli noin 20 l/100km, mutta se ei kiinnostanut ostajia. Kulutusta saatiin kuitenkin hieman pienennettyä mallissa 400i vuonna 1979. 400:n ulkoisina eroina 365 GT4:ään olivat etuspoileri ja erilaiset takavalot.

365BB:n seuraajaksi ja Ferrarin lippulaivaksi esiteltiin vuonna 1976 512BB, jossa nimensä mukaisesti oli 4942-kuutioinen 12-sylinterinen bokserimoottori sijoitettuna auton keskelle. Malli alkoi olla ulkonäöltään muita Ferrareita vanhahtavampi. Saastemääräysten takia teho oli 340 hevosvoimaa eli edeltäjää alhaisempi ja huippunopeus 283 km/h. 512BB:hen tuli K-Jetronic -suihkutusjärjestelmä vuonna 1981.

Ferrari Mondial 1980

1980-luvun ensimmäinen uusi malli, Mondial esiteltiin keväällä 1980. Se korvasi viimeiset Dino-nimeä kantaneet mallit eli 208 ja 308GT4:n. Mondial oli varustettu samalla ruiskutusmoottorilla, joka tuli 308:aan. Mondial oli 2+2-paikkainen ja keskimoottorinen Pininfarinan muotoilema matkailumalli. Ferrareille perinteinen putkirunko oli vahvistettu muotoon puristetuilla teräslevyillä ja takaosan apurunko moottoreineen ja akselistoineen voitiin irrottaa huoltotöitä varten kokonaan.

Asiakkaat olivat luonnollisesti pettyneitä tehon laskemiseen ruiskutuksen yhteydessä ja niinpä sylinterikannet vaihdettiin neliventtiilisiin malleissa 308 GTB/GTS ja Mondial kesällä 1982. Teho nousi 240 hevosvoimaan ja huippunopeus parani 308:ssa 245:stä 255 kilometriin tunnissa. Neliventtiilimallit tunnettiin mallimerkinnästä Quattrovalvole. Jo huhtikuussa 1982 italialaiset olivat saaneet 220-hevosvoimaisen mallin 208 Turbo. Syksyllä 1984 toimitettiin ensimmäiset Mondial Cabrioletit.

Keväällä 1984 esiteltiin uusi Ferrari (288) GTO, jonka tekniikka oli kilpa-automaista. 2855 cm3:n kevytmetalli-V8:sta otettiin tehoa kahden turboahtimen, välijäähdyttimen ja neliventtiilitekniikan avulla 400 hv/7000 r/min. Huippunopeudeksi kerrottiin 302 km/h ja kiihtyvyydeksi 0 - 100 km/h 4,9 sekuntia. Kori perustui 308:aan, mutta oli leveämpi. Itse asiassa vain ovet olivat samat, sillä GTO:ssa käytettiin lujitemuovia, kevlaria ja hiilikuitua. Autoa valmistettiin vain rajoitettu määrä, 272 kappaletta. 

Ferrari Testarossa 1984

GTO:ta merkittävämpi malli oli Pariisin autonäyttelyssä syksyllä 1984 esitelty Testarossa. Siitä tuli käsite nopeista urheiluautoista puhuttaessa ja se oli myös myynnillisesti menestys. Testarossa oli 512BB:n seuraaja, ja moottori oli sama 4,9-litrainen boxer, mutta nyt 32-venttiilisenä. Tehoa oli 390 hevosvoimaa ja huippunopeus 290 km/h. Auto oli peräti 198 cm leveä ja kyljissä oli tunnusomaiset vaakasuorin ritilöin varustetut ilmanottoaukot. Jäähdytin sijaitsi nyt edeltäjästä poiketen takana. Ferrarin aikaisemminkin käyttämä nimi Testarossa (punapää) tuli sylinterikansien punaisesta väristä. Alkuperäistä Testarossaa valmistettiin 7200 kappaletta, ja sen edelleenkehitetty versio F512M poistui tuotannosta 1996.

Vuonna 1985 korvattiin 400i mallilla 412. Se oli ulkoisesti muuttumaton, mutta moottori oli nyt 4942-kuutioinen ja 340 hevosvoimainen. 365GT4:nä alkanut mallisarja eli peräti 17 vuotta ja ylsi 2400 kappaleen tuotantomäärään. Samana vuonna 308 korvattiin 3185-kuutioisella 328  GTB/GTS:lla (270 hv). 328 oli Ferrarin suosituin malli 1980-luvulla. Sitä valmistettiin yhteensä 8400 kappaletta. Sama 3,2-litrainen moottori korvasi myös Mondialin 3,0-litraisen.

Vuonna 1987 esiteltiin Ferrarin 40-vuotisjuhlan kunniaksi rajoitettuna sarjana valmistettu F40. Se oli teknisesti GTO:sta edelleen kehitetty ja moottori oli periaatteessa sama, mutta hiukan suurempi (2936 cm3). Kahden ahtimen avulla tehoksi saatiin 478 hv/7000 r/min. Huippunopeus oli 324 km/h. Ulkonäössä huomion kiinnitti valtava takaspoileri. Autoa oli tarkoitus valmistaa 450 kappaletta, jotka kaikki myytiin etukäteen samoin kuin GTO:t. Kuitenkin F40:aa valmistettiin lopulta 1300 kappaletta. Istuimet ja ajoasento sovitettiin henkilökohtaisesti jokaiselle ostajalle.

Ferrari 348 TB 1989

1980-luvun viimeiset uutuudet olivat vuoden 1989 Mondial t ja 348 TB/TS. Niissä oli uusi 3405 cm3:n 300 hevosvoimainen moottori. Nyt Ferrareista hitaimmankin eli Mondialin huippunopeus oli 255 km/h. Mondial t:ssä uutta oli ohjaustehostin, ABS-jarrut ja suoraan F1-autoista otettu vaihteisto. Moottori oli sijoitettu aikaisemmasta poiketen pitkittäin. 348:n uudistukset edeltäjäänsä verrattuna olivat vieläkin suuremmat. Se oli kokonaan uudelleen muotoiltu. Perinteisen putkirungon sijasta siinä käytettiin nyt hitsattua levyprofiilirunkoa. Hitsauksessa käytettiin ensimmäistä kertaa robotteja. 348:n ilmanvastus oli erinomainen huomioon ottaen mm. leveät renkaat: 0,32. 348 oli radalla jopa nopeampi kuin raskas Testarossa. Tämän epäkohdan korjaamiseksi Testarossa korvattiin uudistetulla 512 TR:llä vuoden 1992 alussa. Toinen 90-luvun alun uusi malli oli 456 GT, joka oli nelipaikkainen matkailuauto eli vuonna 1990 lopetetun 412:n seuraaja.

Ferrarit olivat maailman halutuimpia ja arvostetuimpia urheiluautoja. Niitä joutui rajoitettujen valmistusmäärien takia jonottamaan vuosia. Usein uusien mallien tilauksia oli vuosiksi jo ennen valmistuksen aloittamista. Tehdas ei kuitenkaan halunnut valmistaa autoja liikaa eikä toisaalta nostaa hintaa kohtuuttomasti. Niinpä uudesta mallista saattoi myydessään saada suuremman voiton kuin tehdas oli autosta saanut.

Ferrarit olivat tyypillisiä täysverisiä urheiluautoja. Niitä ei ollut tarkoitettu arkiajoon. Ohjaus oli raskas samoin kuin kytkin ja vaihteensiirto. Vaihteenvalitsimessa oli kulissi, joka paransi tarkkuutta. Ohjaamo oli matkailuautoja lukuun ottamatta askeettinen, mutta tyylikäs. Verhoilu oli nahkaa, mutta viimeistelytaso melko heikko. Ruoste oli Ferrarienkin ongelma varsinkin 1970-luvulla. 

Yllättävää kyllä, Ferrarien istuimet olivat melko huonoja. Jousituksen epämukavuus ja korkea melutaso sen sijaan kuuluivat urheiluautoon. Parhaat ominaisuudet olivat luonnollisesti suorituskyky ja ajettavuus hyvissä olosuhteissa. Monet ihmiset unelmoivat edes kerran pääsevänsä ajamaan aidolla Ferrarilla.

Vuonna 1990 Ferrari sai ensimmäistä kertaa vakavasti otettavan japanilaisen kilpailijan, Honda NSX:n, joka oli suunnattu 348:aa vastaan. Se oli monessa suhteessa parempi ja miellyttävämpi auto kuin esikuvansa, muttei Ferrarin asiakkaiden mielestä mikään vaihtoehto Ferrarille.