Viimeinen takavetoinen Bluebird esiteltiin vuoden 1979 lopussa ja se edusti mallisarjansa kuudetta sukupolvea. Muotolu oli huomattavasti edeltäviä malleja hillitympi ja eurooppalaisempi. Bluebirdin kori oli yksinkertaisen kulmikkaista linjoistaan huolimatta varsin linjakas. Korimallivalikoima oli edelleen runsas: 4-ovinen sedan, 2-ovinen coupe ja 5-ovinen farmari.

Moottorit olivat 1598-, 1770- ja 1973-kuutioiset. Mukana oli myös 1,8-litran 135-hevosvoimainen turbomalli SSS. Suomessa keskityttiin jälleen malliin 180B, jossa oli tehoa 88 hv. Bluebirdin uutuutena oli hammastanko-ohjaus. Muuten tekniikassa ei ollut suuria uudistuksia.

Keväällä 1981 esiteltiin ensimmäistä kertaa Bluebirdin historiassa 2,0-litrainen diesel (60 hv). Diesel ei kuitenkaan ollut kilpailijoidensa tasolla kulutukseltaan eikä suorituskyvyltään.

Bluebird ei suuresti poikennut ominaisuuksiltaan edeltäjistään. Se oli edelleen hyvin varusteltu auto. Muovireunainen alkeellinen verhoilu tosin ihmetytti. Bluebirdin heikkouksina oli suuri kulutus sekä epämukava ja ahdas takaistuin. Sisätilat olivat itse asiassa ahtaammat kuin vuoden 1982 Sunnyssa. Sen sijaan farmarimallin tavaratila oli käytännöllinen ja suuri. Jousitus oli löysä ja ohjaus epätarkka. Jos hyviä puolia yrittää varustelun lisäksi löytää, niin melutaso oli keskimääräistä pienempi ja etuistuimet kohtuullisen hyvät.

Bluebird oli eräs Japanin suosituimmista automalleista ja sitä valmistettiin neljän vuoden aikana 1,85 miljoonaa kappaletta. Eurooppaan sen ominaisuudet eivät kuitenkaan riittäneet. Etuvetoinen Bluebird oli vuorossa vuodelle 1984.